Olen joskus kehitellyt sellaisen teorian, että elokuvan täytyy vahingoittaa – tietenkin hyvällä tavalla – katsojaa, jotta katsomiskokemuksesta tulisi muistettava ja ajatuksia herättävä. Mielikuvissani erinomaisen puhutteleva elokuva työntää saastaisen piikkin suoraan katsojan aivoihin jättäen pysyvän, tulehduksen tavoin kirvelevän muistijäljen. Jotain on siis tapahduttava ennen kuin elokuva jää vaivaamaan yön pimeinä tunteina ja häiritsemään arkiajattelua useiksi päiviksi. Tähän ei tietenkään aina tarvita kauhukuvastoa, irtopäitä tai inhorealismia, mutta argentiinalaissyntyisen Gaspar Noén Irréversible - syntiset tekee sen brutaalin tyylikkäästi käyttäen juuri edellämainittuja, halvaksikin haukuttuja shokkitehosteita ja syvän vastenmielisiä kohtauksia. Irréversible on shokeerava olematta sensaatiohakuinen. Se on samanaikaisesti kylmä ja lämmin, vastenmielinen ja luokseen vetävä, mystinen ja realistinen. Ennen kaikkea se on hieno kostoelokuva, joka lainaa rohkeasti ja luovasti oman alagenrensä klassikkoja, kuten
The Last House on the Left (1972),
Taxi Driver / Taksikuski (1976),
I Spit on Your Grave / Day of the Women (1978) ja
Deliverance / Syvä joki (1972). Näemmä kostajien kultakausi sijottui 70-luvulle. Ohjaaja Noé kertoo, että ennen kuvauksia hän laittoi
Monica Beluccin katsomaan Deliverancen ja raiskauselokuvan I Spit on Your Graven, jotta tämä pääsisi ”oikeaan tunnelmaan”, mikä se sitten olikaan.
Irréversible on hämmentävän samankaltainen Christopher Nolanin Mementon kanssa. Molemmissa päähenkilö on kostamassa vaimoonsa kohdistunutta väkivallantekoa ja molemmat ovat kronologialtaan vääristyneitä, nurinkurisia. Koska syyn ja seurauksen suhde on rikkoutunut, kronologinen vääristäminen tekee elokuvakokemuksesta miellyttävän ennalta-arvaamattoman. Tätä Noé on korostanut entisestään epäkonventionaalisella kuvauksella ja illuusiolla, että elokuva olisi kuvattu yhdellä otoksella. Samaa tekniikkaa käytti myös, tosin hieman eri syystä, Alfred Hitchcock elokuvassaan The Rope / Köysi (1948). Köydessä kahdeksan minuuttisen filmikelan lähennellessä loppuaan kamera ajetaan seinään tai vastaavaan pintaan ja vedetään taas ulos uuden kelan alkaessa. Katsojalle tulee mielikuva jatkuvuudesta ja Köyttä kutsutaankin usein virheellisesti yhdellä otoksella kuvatuksi. Sitä se toki on katsojan näkökulmasta, mutta ei teknisesti. Samalla tavalla Irrèversible on kuvattu yhdellä otoksella. Sen kohtaukset on kasattu sulavasti toisiinsa ja katsojalle muodostuu illuusio ajassa väärinpäin liikkuvasta kamera-ajosta.
Irréversiblen visuaalisuus on tyrmäävää. Alussa tuntuu, että kuvaaja on menettänyt kameransa hallinnan kuvan kiipiessä pitkin seiniä, valopylväitä ja puita hurjia immelmanneja tehden. Kuvauksen lennokkuus on aikaansaatu käyttämällä ranskalaisten
Louma-kurkea, joka mahdollistaa pahoinvointia aiheuttavan huvipuistotyylisen kameraoperoinnin. Ei ole sattumaa, että Noén tyyliä on verrattu japanilaisiin ohjaajiin kuten
Takashi Miikeen ja
Shinya Tsukamotoon. Ovathan kyseiset herrat niin brutaalien tarinoiden kuin visuaalisen tyylin mestareita. Varsinkin Tsukamoton
Tetsuo-elokuvat ovat sangen raivokasta kameratyöskentelyä tulvilaan ja Miiken räjähtävä ja katsojan mieltä puukottava väkivalta on läheistä sukua Noélle. Mielenkiintoista, että Noé ilmoittaa omaksi esikuvakseen mm. Stanley Kubrickin. Kubrickilta on peräisin ajatus elokuvien yhdistämisestä; uusi elokuva alkaa viitteillä edellisestä elokuvasta. Irréversiblen alku on mitä ilmeisemmin peräisin I Stand Alonesta.
Noé ei anna armoa katsojille vaan hänen elokuvansa samanaikaisesti etäännyttä katsojan ja imee sisäänsä alkukantaisella, petomaisella voimalla. Tämä on mielestäni harvinaista ranskalaisessa elokuvassa, joka on yleensä munatonta ja markkinavoimien vesittämää ihmissuhdesotkua (joissa kaikissa on pääosassa Daniel Auteuil). Katsoja ei aivan tarkalleen tiedä mitä on tapahtumassa tai mitä on tapahtunut. Noé myöntää, että käytettävät resurssit ja käsikirjoitus eivät sellaisenaan olisi riittänyt järkevän pitkän elokuvan tekemiseen. Elokuvan kääntäminen toimii siis samalla tehokeinona ja omien keskeneräisten jälkien peittäjänä. Käsikirjoitettua dialogia ei ole, jokainen kohtaus on improvisoitu. Näyttelijäkaksikko Monica Belucci ja Vincent Cassel tekevät loistavaa työtä. Improvisoitu näytteleminen on todella luontevaa. Kohtauksissa on välittömyyden ja autenttisuuden tunne, joka toimii taas elokuvan aiheen ja vääristyneen kerrontansa vastenmielisyyden vastakohtana. Ilman tätä näyttelijöistä välittyvää lämpöä koko elokuva olisi ilmeinen kalkkuna, niin hienoista rajanvedoista on kyse. Näyttelijätyön tärkeys nousee esille varsinkin loppukohtauksissa, jonka teho perustuu siihen, että voi ennustajan tavoin nähdä tulevaisuuteen; kyseessä on siis Alexin ja Marcuksen viimeiset onnenhetket.
Anekdootti kertoo, että mm. Taksikuskin ja Kristuksen viimeisen kiusauksen käsikirjoittanut Paul Schrader olisi lounastanut Gaspar Noén kanssa. Noé olisi halunnut tehdä Schraderin kanssa elokuvan seksistä ja väkivallasta, johon Schrader oli todennut: ”En usko, että ketään on enää järkytettävissä.”
